keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Kuulumisia höpötyksiä

Piti oikein tarkistaa että onko tosiaan miltei kuukausi vierähtänyt edellisestä postauksesta.. ja näinhän siinä on päässyt käymään. On ollut ihan kauhea hässäkkä taas päällä, se mitä uskallan julkisesti jakaa niin melko arkista kiirettä, töissä on kova kiire ja paine saada vuosi pakettiin joka selkeästi väsyttää nyt enemmän, ja onkin saanut minut taas miettimään että onko tässä oravanpyörässä pakko olla vai voisiko sitä kuluttaa aikaansa jotenkin muutenkin kuin pakkopullan ääressä. On ihan tosi tyhmää kun miettii että suurin osa valveilla olo-ajasta kuluu töissä, eikä niiden tärkeiden asioiden ääressä - perhe ja hevoset. Kiitos siis työstressille että on puskenut minua oikeaan suuntaan ja ensi vuonna toivottavasti olen pitkästä aikaa opiskelijan roolissa. Kiire tuskin tulee silloin helpottamaan kun töitäKIN on tehtävä mutta ainakin suunta on oikea. Muutenkin elämä (jossa ei siis mitään vikaa ole nytkään ollut) on nyt ottanut isoja harppauksia oikeean suuntaan niiden tärkeiden asioiden äärellä ja tässä kuussa pääsemme asumaan takaisin maalle, nyt omaan kotiin eikä vuokrapaikalle kuten viimeksi!

Eli tästä voinee jokainen päätellä että meidän kevyen liikunnan jakso on jatkunut edelleen. Pari kertaa ollaan hypätty omaksi iloksi helppoja tehtäviä, ollaan kärrytelty ja höntsäilty kentällä. Viikko-ohjelma on ollut aikalailla samanlaista, puolet viikosta on vapaapäiviä ja liikuttu ollaan se 2-3pv viikosta. Vaikka mun kisakuume on jo nostanut selkeästi päätään, kova hinku olisi valmennuksiin ja suunnittelemaan ensi kesää. Siispä alle ihana tunnelmakuva viime kesän hyväksytyn kenttästartin maasto-osuuden jälkeisestä olotilasta!

Kuvannut Miina Pulkkinen

Yksi kerta tuossa joku aika sitten kun ratsastin itsenäisesti kentällä ja totesin että kuskin olisi aika varmaan taas huoltaa sitä omaakin kroppaa kun tuntuu lantio taas niin kierolta ja vinolta, ensin oli ajatus että ompas taas hankalaa ja kulmikasta menoa, että ompas Patse päässyt vinoksi. Kunnes taas muistin että kyllä se isoin vinouden syy on aina satulan päällä.. keskityin omaan asentoon ja tasapainoon, etenkin lantioon ja kappas kun hevonenkin suoristui tosi paljon. Onhan se vähän vino joo, mutta ihan siksi että koska minäkin olen, Patse onneksi suoristuu tosi hyvin kun vaan tekemiseen keskittyy vähän enemmän.

Samalla mietin loppuraveissa että on se kumma kun aina pitää ratsastella vaan ilman mitään sen suurempaa suunnitelmaa. Edellisen tammani kanssa kierrettiin tosi usein samoja ongelmia uudestaan ja uudestaan. Junnattiin paikallaan ilman kehitystä pitkiäkin aikoja. Miten sitä voikaan kehittyä jos ei muuta omaa tekemistä, hä? Mietin että niin, kun pitäisi ratsastaa enemmän kouluratamaisesti, eli tehdä siirtymisiä, erilaisia radanteitä, kulmia, KULMIA!!... Ei mitenkään natsi-asenteella ohjat paukkuen ja kannus kylkeä kaivaen, vaan ihan vaan muutakin kuin ensin ravia eteen alas, sitten laukkaa kevyessä istunnassa - käyntiä-vähän laukkatyöskentelyä ja lopuksi ravia taas keventäen eteenalas. Siis tuohan on hyvä alku ja loppuverkkaa, sitä en muuta koskaan ettäkö aluksi ja lopuksi haluan hevosen selän ylös ja nenän eteen alas, vaan sitä mitä tapahtuu alku ja loppuverkan välissä, edes joskus.. Tällaisia tuumailin, annoin hevoselle pitkät ohjat ja hyppäsin alas taluttaakseni loppukäynnit ja pohdin että niin, no taas meni yksi treenikerta tämmöiseen hyvänmielen hölkkäilyyn, ehkä ensi kerralla otan itseäni niskasta kiinni.

En laskenut montako ratsastuskertaa sitten taas meni välissä että tehtiin vaan fiiliksen mukaan, koska mentiin pellolle, koska maastoon. Kun Patsen kanssa kaikki on vaan niin kivaa että on oikeastaan ihan sama mitä me tehdään. No sitten koitti se kerta kun mietin että pitäisikö sitä sitten toteuttaa se mitä on suunnitellut, alkaa ratsastamaan kentällä vähän jonkun idean mukaan, edes vähän, edes sinnepäin? No näin tein ja vitsi kun oli kivaa ja onnistuttiin tosi hyvin! Tottakai se hevonenkin tekee paremmat siirtymiset ja kulmat kun viitsii itse keskittyä ratsastamiseen, tekee valmistelut hyvin, ratsastaa muutakin kuin vain uraa välillä suuntaa vaihtaen, pari ympyrää silloin tällöin. Siinä sitten naureskelin että kun hevonenkin oli tyytyväinen kun sai pitkästä aikaa vähän miettiä juttuja, ei tullut edes hiki, less is more ne sanoo. On ne ihmiset tyhmiä se varmaan mietti.

Että tässä sitä huomaa kun on liian kivaa niin sitä vaan puuhaa hevosensa kanssa hymy huulilla sen kummemmin treenejä suunnittelematta. Usein sanon että ei se niin vakavaa ookkaan, ja eihän se olekkaan, mutta voisko joskus edes vähän kiusata vähintään itseään siellä satulassa! ;) 

eihän näiden kanssa voi olla hymyilemättä! Minä ja mun elukat :)
Kuva: Hanna Heinonen

2 kommenttia:

  1. Onnea uuteen kotiin ja uusiin haasteisiin!

    Kivan positiivinen kirjoitus. Eihän elämä liian vakavaa saa olla, mutta joskus on aina kiva haastaa itseään.

    Mukavia talvipäiviä kesää ja aurinkoa odotellessa. :)

    t. Reija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oiii kiitos Reija! Kivaa kun kommentoit, kiva kuulla sustakin! :)

      Ja jep, positiivisuus jotekin on niin selkärangassa, mutta niin myös sellainen sopiva itselleen nipottajakin ;)

      Poista