keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Suorita vähemmän, tunne enemmän!

"Keskustele hevosesi kanssa kroppasi kautta, älä käsilläsi"

Kuva Googlesta lainattu

Tämä lause palasi pyörimään mieleeni eilisen ratsastuksen jälkeen. Lause minkä olen kuullut sekä omalta valmentajaltani että Stegarsin klinikalla. Lause jota monen pitäisi aina silloin tällöin hokea itselleen mantran omaisesti ratsastaessaan. Avataampa tätä siis hieman.

Entinen tammani, Sera, oli kaikinpuolin todella erikoinen hevonen. Se ei ollut mitenkään paha tai ilkeä tahallaan, päivittäinen arki esimerkiksi tallityöntekijöille sen kanssa oli helppoa, ja ulkopuolisen silmiin tarhassa seisoi täysin tavallinen ja rauhallinen tamma. Ja sitähän se usein oli, mutta sitten oli se toinen puoli hevosesta, jolloin jouduin itse myöntämään että nyt en uskalla ratsastaa omalla hevosellani ja pyysin apua. Vaikka pidin itseäni rohkeana ja rauhallisena ratsastajna, olihan minulla kuumia tai muutoin hankalia hevosia ratsastettavana ollut aikaisemminkin enkä ollut aikaisemmin satulassa kokenut pelkoa. Mutta koskaan ennen ei ole ollut vaarallista hevosta, ennen Seraa.

Mikä sitten teki hevosesta vaarallisen? Sen äärettömän voimakas pakoreaktio ja reaktiivisuus ylipäätään, ja isoimpana epäluottamus ihmiseen. Ei ollut kerta tai kaksikaan kun hevonen kaatoi itsensä selälleen hypättyään niin rajusti pystyyn. Joskus siihen oli jokin ulkoinen syy joka pelästytti hevosen, joskus siihen ei vaadittu kuin pimeä keli ja hevosen levoton mieli. Se ei kokenut ihmistä asiana mihin turvautua ja luottaa. Eikä sitä ainakaan auttanut se että aloin sitä aristelemaan...

Kun sitten hevosen itselleni ostin, oli monien ihmisten ensimmänen reaktio oli kysymys suoraan kasvotusten "Oletko hullu? Siitä ei koskaan tule mitään!" Tarkoitus ei ole nyt kirjoittaa mitään sankari-tarinaa miten hullusta hevosesta parannettiin kiltti eläin, ei, vaan miten paljon ihmisen mieli vaikuttaa myös hevoseen. Tottakai kun toisen vai kolmannen kerran kaaduimme hevosen kanssa murtaen luitani, sen jälkeen nämä tilanteet jää vaikuttamaan omaan mieleen. Silti näin Serassa aina sen pohjimmaisen kiltteyden, sitä vaan ympäröi liikaa negatiivisia tunteita.

Eli meidän yhteistyöstä ensimmäiset pari vuotta työskenneltiin paljon luottamussuhteen parantamisen kanssa, ja myös itse jouduin tekemään ison työn alkaen luottamaan hevoseeni rehellisesti. Oli sanomattakin selvää että Sera oli herkkä hevonen. Sen viimeisiin hetkiin asti se luki mun tunteita ja peilasi ne takaisin hyvin selkeästi. Ettei tästä tekstiä tulisi luvattoman pitkä ja puhetta vain Serasta, tiivistän asioita nyt kunnolla. Kaikkineen siis tämä pystyyn hyppiminen noin rajuna saatiin kuriin vain sillä että hevonen luotti minuun, ettei sen tarvitse katsella huolestuneena ympärilleen "mitä minä seuraavaksi voisin pelätä" ja kun itse aloin luottamaan hevoseen että se ei enään pelkäisi.

Miten me sitten työskenneltiin tämän kanssa? Meidän kultaakin kalliimman valmentajan kanssa. Sivusta seuranneet varmasti ihmettelivät mitä järkeä meidän tunneista on, kun ratsastajan piti ääneen laskea kentän aidan tolppia, tai lentäviä lintuja, eli ajatella mitä tahansa muuta kuin alla riehuvaa hevosta. Kun hevoselle ei annettu reaktiota sen sinkoilusta, sitä ei sakotettu, vaan mikään ei muuttunut. Eli tehtävä jatkui mikä oli kesken, mun avut ei pienentynyt tai voimistunut, painetta ei lisätty tai vähennetty. Hevosen käytöstä ei sallittu muuttamalla omaa tekemistä keskeyttämällä tehtävää, eikä sitä myöskään vahvistettu muuttamalla omaa tekemistä painetta lisäämällä. Ja heti kun hevonen palasi avuille ja keskittyi minuun, sitä palkittiin. Nopeasti sekin tajusi miten turhaa sellainen säikkyminen oli. Nopeasti päästiin siihen tilanteeseen että kun hevonen alkoi jännittyä, tein jotain mitä se ei osannut odottaa viedäkseni sen huomion pois siitä mitä se pelkäsi; pari askelta pohkeenväistöä liikkeestä pois, taivutus ulospäin, jotain pientä mikä keskeytti sen ajatukset. Tottakai hevosen pelkotilojen ja reaktiivisuuden kanssa on monia (hyviä ja huonoja) keinoja, mutta tämä toimi meille. Tietysti huonojakin hetkiä oli, ja takapakkeja, mitä sitä totuutta kieltämään, mutta pienin askelin edistyimme yhdessä.

Radallakin ollaan oltu hetkittäin sokkona, niin hevonen kuin kuski.. Kuva: Eetu Kivinen

Tästä jatkettiin niin että valmentajani otti meidät liinan päähän ja minä ratsastin silmät kiinni. Nyt minun tehtäväni oli siis 110 prosenttisesti luottaa hevoseen ja tuntea sen mieli, kroppa ja liikkeet. Silloin ei treenattu hevosta, vaan minua. Valmentajani saneli tehtäviä, lähinnä siis siirtymisiä askellajin sisällä tai askellajista toiseen, ja minä ratsastin silmät kiinni sen mukaan mitä tunsin, en mitä näin.

Hommaa  vietiin ajan kuluessa vielä pidemmälle. Nyt meitä ei enään pidetty liinassa vaan olimme hevosen kanssa kaksin, ja minä edelleen sokkona, hevoseen luottaen ja sitä tunnustellen läpi kroppani. Välillä aitojen sisällä saattoi olla muitakin ratsukoita (joille toki ilmoitettiin sokko ratsastajasta..) ja joskus olimme täysin kahden. Aloitimme tietysti varovasti, mutta hetki hetkellä silmiä tuli pitää kiinni vain kauemmin ja kauemmin. En varmaan ole ikinä ennen lähes 20 vuoden ratsastuskokemuksen aikana kokenut niin opettavaisia hetkiä satulassa kuin näissä treeneissä. Nykyään toteutankin tätä itsenäisesti pienissä hetkissä, sillä tarkistan onko mulla palikat kohdallaan, istunko keskellä hevosta, miltä se hevonen ihan oikeasti tuntuu. miltä mun oma kroppa tuntuu, kinnaako jostain ja olenko täysin rentona? Niinhän sitä sanotaan että kun yksi aisti otetaan pois käytöstä, muut vahvistuu.

Miten tämä kaikki sitten eilen palauti mieleeni? Ei, Patse ei hyppinyt pystyyn tai ollut pelokas, kuten ei kuskikaan, vaan teimme eilen sileätreenin kokonaan ilman satulaa, kaikissa askellajeissa. Eihän siinä mitään erikoista ole? No ei niin, mutta syy miksi menin ilman satulaa, oli juurikin suorempi tunne-yhteys hevoseen ja sen kroppaan. Minä tunnen sen liikkeet ja hengityksen monikertaisesti paremmin ilman satulaa, ja uskon että niinkin herkkä hevonen kuin Patse on, miten hyvin se toimii istunnalla, tuntee mun syvien lihasten avut paremmin ilman satulaa.

Meillä oli siis erittäin onnistunut ja rento treeni eilen, koska tunsin enemmän ja suoritin vähemmän! 

Seran kanssa ilman satulaa. Kuva: Hanna Heinonen

4 kommenttia:

  1. Olipa loistava kirjoitus! Pisti kyllä ajattelemaan. Ja ihan mahtava valmentaja sulla! Minäkin olen harrastanut tuota silmät kiinni ratsastusta joskus, luotettavan Lotan kanssa. Ihan vaan tunteakseni "itseni", hevosen liikkeet ym., ja sulkeakseni ulkopuolisen maailman pois. Tosin silmät ovat olleet kiinni ehkä minuutin kerrallaan.
    Tätä kokeilenkin nyt uudestaan Mandyn kanssa. Sekä myöskin ilman satulaa ratsastusta.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Liisa! Ja kyllä olen samaa mieltä, mä olen onnekas kun minulla on tämä ystävä ja valmentaja samassa ihmisessä lähipiirissäni, aina saa apua kun sitä pyytää :) suosittelen näitä treenimuotoja ehdottomasti! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy vielä palata kertomaan, että tänään M jännitti hiukan maneesissa ja oli pörheänä. Pistin silmät kiinni,annoin hiukan ohjaa, rentouduin ja mietin "luota, luota". Ja mitä tapahtui: hevonen laski päänsä ja alkoi pärskiä...

      Poista
    2. Ihanaa, huippua!! :) ne on niin tunteen peilejä nuo hevoset, ja niin paljon viisaampia kuin me ihmiset!

      Poista