perjantai 9. lokakuuta 2015

Talviko se siellä?

Tällä viikolla ollaan saatu nauttia päivisin tosi kauniista syyskeleistä, vaikkakin rapsakan raikkaassa kelissä mutta kuivassa ja aurinkoisessa. Eli puolestaan illat ja yöt mennään jo pakkasen puolella, sekä aikaiset aamut. Aikaisemmin tällä viikolla kun lähdettiin aamulla jo maastoon niin olisi maiseman perusteella voinut luulla olevansa jossain pohjoisemmassa, kun kaikkialla oli kunnon kuura. Kohta saakin sitten hevosen laittaa suoraan hokkikenkään.



Nopeasti kuitenkin aurinko lämmitti ja sulatti kohmeiset metsäpolut jossa päästiin ravailemaankin, ja tehtiin rauhallinen noin 8km lenkki. Taas oltiin ajoittain hukassa kun polkuja on niin valtavan paljon ristiin rastiin, mutta näinhän ne käyvät vaan tutummaksi :) Eilen torstaina tehtiin viikon toinen sileätreeni ja loppuviikko taas maastokäppäillään, ja sunnuntaina osallistutaan tallimme show-näyttelyyn, hauskaa harjoitusta "kisatilanteesta" ilman varsinaista suorittamista, ja Patselle näyttelytilaisuudet on jo tuttuja. Vaikkakin nyt on vain tällainen leikkimielinen tapahtuma kyseessä ja oman tallin alueella, mutta kuitenkin.

Eilen illalla pysähdyin tätä nykyistä arkea tarkemmin ajattelemaan, On sanonta että "sillä se lähtee millä on tullutkin". Yleensä tällä kai viitataan jonkin näköiseen kiputilaan, on se sitten lihaskipua treenistä tai muuta jumia. Mutta huomaan että tämä sopii jotenkin viime viikkoina vallinneeseen olotilaan. Ikävä ja kaipuu edesmenneestä tammasta ei ole häipynyt tai vähentynyt mielestä, mutta enään ei tule niin voimakkaita "romahtamisia" että suru ottaa yliotteen mielestä. Ikävä on edelleen joka päivä, mutta Patsen ansioista keskityn enemmän nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Eilen pakkasen kiristyessä vetelin tallinovia kiinni kun hevoset rouskuttelivat iltaruokiaan ja sammuttelin valoja että pääsevat yöpuulle. Iltatallin teossa on jotain todella lohduttavaa. Etenkin kun sen saa tehdä revontulien loimutessa kirkkaalla taivaalla. En tiedä oliko se tallin rauhallinen energia ja tyytyväiset hevoset, vai värikäs tähtitaivas mutta eilen siinä hetkessä aika tuntui pysähtyvän. Kyllä tämä elämäntapa kaikessa kamaluudessaankin on vain minulle se oikea - se suru ja tyhjä olo minkä hevosystävän poismeno aiheuttaa, helpottaa toisten hevosystävien äärellä.

Kuten revontulet, koskaan ne eivät ole täysin samanlaisia kuin edellinen, voit nähdä niitä elämäsi aikana usein, pitää niitä aina yhtä kauniina ja mahtavina, mutta joka kerta on aina yhtä harvinainen ja ainutlaatuinen. Voisiko samaa ajatella näistä rakkaista hevosistamme?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti